9 viikkoa

Hippasen reilu 9 viikkoa on kulunut siitä kun pennut synty ja Nanni kuoli. Ajatuksena tuo on kohtuullisen lyhyt aika mutta se tuntuu ihmiselolta. Nyt kun pennut ja Ellakin on omissa kodeissaan musta tuntuu, että tuohon 9viikkoon mahtu yks elämä. Ja kai se mahtukin. Tuossa ajassa oppi elämään ”pentuarkea” vaikka ei tottunutkaan ajatukseen ettei Nannia oikeesti enää oo. Ella sopeutu laumaan ja kävi rakkaammaksi ja tärkeämmäksi päivä päivältä. Koko ajan mä tiedostin, että Ella lähtee kun aika on ja ettei se ole tullut tänne jäädäkseen mutta siitä huolimatta siitä ehti tulla osa meitä eikä se sen osa ihan pieni ollut, ei ollenkaan. Ella elohiiri jätti ison aukon tähän laumaan mutta niin se varmasti teki siihen alkuperäiseenkin tänne lähtiessään. Onneksi välimatka ei oo pitkä ja ihan varmasti niin pennut ku minäki Ellaa vielä näemme 🙂

Kaikki pennut on siis omissa kodeissaan. Ja mulla kävi ihan käsittämätön tuuri kotien kanssa, jokaikinen pentu meni tutulle tai tutun tutulle. Ihan niinku suunnittelinki. Ei tarvi miettiä missä pentu on ja mitä sille oikeesti kuuluu (anteeksipyyntö kaikille vieraille, jotka pentuja kyseli. En todellakaan tarkota että huonoja koteja ois ollut tarjolla mutta mun mielestä tän piti mennä näin).

Mora eli Liekki lähti siis Jennalle kauhajoelle, Pippa eli Lempi asustelee Ruukissa Lauran ja perheensä ja sushukkien kera, Lahja meni Saimin ja Kiian laumaan kuopioon ja Mörri, papereissa Armas ja työnimenään täällä kulkenut Sauli oulunsaloon rakastetuksi perheenjäseneksi paikkaamaan edesmenneen Bellan jättämää aukkoa.
Mä uskallan väittää, että parempia koteja ei pennut ois voineet saada.
Laina ja Aarre, kutsumanimeltään Usko jäivät siis kotiin.

Joku tyhjän pesän syndrooma se pääsi yllättämään siltikin vaikka tiiän pennuilla ja Ellallakin olevan kaikki ok. Kamala ikävä on piinannut tänään mutta onneksi se helpottaa ku miettii miten pentuset pääsee tutustumaan maailmaan ja tietää, että niitä rakastetaan ja niistä jokaikisestä huolehitaan tasan varmasti paremmin ku mä ikinä pystyisin kuuden pennun kohalla toimimaan.

Tämä 9viikkoa on opettanut paljon. Se on opettanut ennen kaikkea sen että pitää elää hetkessä. Ihan mitä tahansa voi tapahtua minuuteissa. Tämä on ollut rankkaa, en kiellä mutta ei ollenkaan niin rankkaa mitä sen ajattelin olevan. Ne ensimmäisten viikkojen valvomisetkaan ei olleet ylitsepääsemättömiä. Nyt jälkeen päin kun mietin, niin en tiiä miten jaksoin… Mutta kai ihminen on rakennettu niin että se tekee sen mitä pitää.
Apua tarjottiin ja jopa tuotiin pakettiautolla pihalle, se olikin ihan käsittämätön juttu.. En edelleenkään osaa kiittää tarpeeksi… Oli se semmonen yllätys, että ei oo vastavaan törmätty ihan heti. Ilmeisesti meillä on olemassa ystäviä ❤ Ihania ootte kaikki ❤

Nyt elämä jatkuu, meitä on jälellä me. Meijän lauma. Ja opetellaan nyt elämään ihan sen mukana.

Iso kiitos kaikille mukana eläjille 🙂

Laina

Tämä pieni tumma ja tulinen. Se on se ainokainen joka selvis keisarinleikkauksesta elossa vaikkakin pitkään vaikutti kuolleelta. Se sylissä mä istuin lekureitten ”taukotuvalla” jonne mut käskettiin leikkauksen ajaksi nukkumaan. Tuota sisaruksiaan puolta pienempää mä siellä hieroin ja elvytin ja niin se heräs elämään. Ja elossa on ollut ihan täysillä siitä lähtien.
Ihan alkumetreillä kävi selväksi että sen etujalat on oudot, niissä on jotain ihmeellistä. Elämänsä ensimmäiset päivät se oli täysin takavetonen. Kun muut pennut ryömi tämä työnsi takajaloillaan itteään eteenpäin, etujalat oli tiukasti rintaa vasten.Perjantaina se ongittiin maailmaan ja maanantaina mä soitin lekurille että ei, tää pitää lopettaa. lääkäri oli kuitenki sitä mieltä että katellaan, koska pentu syö, paino nousee ja on kaikin puolen muuten ok. Toisaalta helpotus mulle, katellaan.

Ollaan kateltu reilu viis viikkoa. Eläjäksi siitä tällä hetkellä kovasti on. Vaikka se on pieni niin ei häviä millään tavalla sisaruksilleen. Syö, juo, paskoo ja hulumuaa ihan niinku koiran pennut. Ei niinku mitään vikaa. Mutta ja mutta. Ei sen jalat ihan normaalit oo. Ei vaikka miten kattos. Ollaan kyselty ja konsultoitu ties mitä ja ketä. Kukaan ei oo meitä viisaampi, aika näyttää. Pennun ”tunnusmerkit” ei täytä sen enempää kasvuhormoonin puuttesta johtuvaa kääpiökasvuisuuta kuin kondrodystrofiaa. Me ei tiietä muuta kuin se, että se on ihan käypä peli mutta pienempi kuin muut ja etujalat on vähän oudot, toki ne on kovasti oienneet siitä mistä lähettiin.

Alusta saakka Jenna on Lainan itelleen halunnut. Ja ihan yhtä kauan mä oon asiaa miettinyt.. Mitä jos Lainasta ei ookkaan eläjäksi, jos sen luusto on sökö ja se joudutaan lopettamaan heti tai kohta. Mun mielestä se ois niin väärin Jennaa kohtaan, justhan se Nannin menetti ja ihan vaan siksi koska mä sen halusin astuttaa. Surua surun perään, ei helvetissä.

Eilen sain Jennan pään kääntymään ja se haluaa ja ottaakin PikkuNannin jota on myös ihastellut alusta saakka ja joka on mun mielestä ihan oikea valinta, se kakara on ihan ku Nanni sekä ulkonäöltään että luonteeltaan ❤
Seuraava ongelma olikin se että kun mä oon alusta saakka päättänyt että PikkuTee jää mulle ja kun ei Lainaa voi kenellekkään antaa. No tätä on taas mietitty ja vatvottu.. Ja keretty tulla monenlaisiin tuloksiin.
Lopputulos on kuitenki se, että PikkuTee ja Laina jää tänne, PikkuNanni menee Jennalla.

Ja juu. Tiiän mitä suurinosa ihmisistä on mieltä. Olkaa vaan 🙂
Laina jos elää pitkään, niin ei sen kans varmaankaan isommin harrastella. PikkuTee taas on pentu jonka mä valittin heti ja jos kaikki menee hyvin sen kans joskus jtn tehdäänki. Joona on iänkaiken halunnu oman susikoiran, Laina olkoot sille semmonen. Lisäksi meijän laumassa on oikeesti tällä hetkellä enemmän yli kymppivee elukoita ku alle. Päivä kerrallaan..

Ja se millä tämäkin konkurssi rahotetaan ku ainuttakaan pentua ei myydä.. Nii, en tiiä. Onneksi ne jotku tienaa tälläkin hommalla, kuulemma.

Ihmiset

Ihmiset.. Ne on erikoisia otuksia. Kerrassaan erikoisia, jotku hyvällä tavalla mutta suurin osa sillä toisella. Tai sitten mä vaan oon niin helvetin kieroon kasvanut etten tajua mistään enkä kenestäkään mitään. Luulen kuitenki ettei mikään muu elävä maan päällä ihmisen lisäksi kykene vastaavanlaiseen katkeruuteen tai kieroutuneisuuteen.
Nytkin ku on katellu tätä meijän koirien uusioperhettä niin ei vaan voi ku ihmetellä ja nöyränä kumarrella elukoitten sopeutuvaisuudelle. Kukaan ei oo kateellinen kenellekkään, ei jauha paskaa selän takana tms.
Ella 9vee käveli meille pentujen mukana ja siitä asti se on ollut osa laumaa, jopa Piru sen on hyväksynyt. Ella ja pennut on myös saaneet liki kaiken liikenevän huomion ja jopa Piru sen on hyväksynyt. Ella taas tuli taloon ja ilmotti omistavansa pennut, ei muuta. Kaikki ok kunhan MUN lapsiin ette koske ja se sopi kaikille. Ilman mutinoita tai jauhamisia.
Ai että kun tää ”koirankasvatus” oiski näin helppoa! Ja oishan se jos ei tarvis pelata ku koirien kans..

Mutta helvetti, nuo pennut lähestyy luovutusikää ja koska kuutta samanikästä sushukkasta ei oo mitenkään päin mahollista saati järkevää pitää kotona niistä osa ois pakko luovuttaa uusiin koteihin. Niin paljon paskaa mä oon lukenu ja nähny etten tiiä miten siihen kykenen, siis pentujen luovuttamiseen vieraalle. Anteeksi vaan ihan kaikille.

Ensisijaisesti mä haluaisin jokaikiselle pennulle hyvät kodit. Se taas tarkottaa sitä, että siinä kodissa koira sais elää koirana, rakastettuna sellaisena.
Toiseksi mä haluaisin kodin olevan sellanen, että siellä ymmärrettäs pentua hankkiessa että se on pentu, koiranpentu, elävä olento.
Kolmanneksi kodin pitäis ymmärtää että vaikka mä kuinka haluaisin heille luovuttaa pennun joka ois aikuisena luustoltaan terve, samoin päästään eikä ikinä koskaan muulloinkaan sairastais mitään, toisin sanoen täydellinen paketti joka eläis niinku ihmisen mieli käyden elukkalekurilla pelkästään rokotuksilla ja 15vuotiaana nukkuis ikiuneen kauniina yönä jättäen jälkeensä vain kauniita muistoja, niin anteeksi.. En mä siihen pysty.

Nämä pennut on kaikki ihania, kauniita ja terveitä. Mutta ne on sitä nyt. En mä voi tietää mitä ne on esim. vuoden päästä tai muutenkaan tulevaisuudessa, en edes mitä ne on huomenna. Pennut on saatettu maailmaan sukuja ja terveystuloksia tutkien, riskejä välttäen ja toivoen terveitä pentuja. Mä en silti voi luvata kenellekkään mitään vaikka kuinka haluaisin. Ei meistä kukaan voi. Ainoa asia mitä me voidaan on toivoa.

Jos mä näitä pentuja myyn, mä myyn ne arpoina. Jos sä ostat multa arvan niin et tiiä mitä saat. En tiiä minäkään. Ainoa mitä tiiän on pääpalkinto, se voi olla hyvää ja kaunista. Ja toivottavasti onkin. Ja jos ei niin toivottavasti ei kuitenkaan mitään mikä elämästä estäisi.

Onhan se näin ihmislastenkin kanssa, sama se synnytätkö sä sen lapsen vai adoptoitko niin ikinä ei voi tietää mitä saat. Suurinosa on kuitenkin onnellisia siitä mitä saavat. Aika harva vanhempi lähtee mistään korvauksia hakemaan tai ketään syyttelemään oman pentunsa vioista. Ei niillekkään voi kukaan takuuta antaa sen enempää ku keskenkasvuisille piskeillekkään.

Ihmisten kateellisuus ja ahneus. Se on tämän kirjotuksen pointti. Ja se että miten sitä onkin ite pieni luonnon keskellä. Kannattas jokaisen kokeilla joskus ihan ite.

Vajaa viis viikkoset

Pennut tulevat torstaina viis viikkoa ja voivat hyvin. Ellakin voi edelleenkin hyvin. Hienosti se on riiviöt pitänyt kurissa. Nyt se on jo sen verran pennuista irrottautunut ettei se kilaha jos niitä joku muukin koirista kattelee, verkon läpi toki, kattoa saa koskea ei. Ja ovatpa kaikki päässeet pentuja moikkaamaan ilman verkkoakin mutta Ella ulkoilee silloin 😉

Ei tästä rumbasta ois selvitty ilman Ellaa! En ois varmasti yksin jaksanut niitä kahta ensimmäistä viikkoa. Edelleenkin mä koen päässeeni aika vähällä, mä oon vaan syöttäny pennut, Ella on tehny kaiken muun ja hyvin onki tehnyt. Ja samaan malliin jatkaa edelleenki, ainuttakaan paskaa en oo vieläkään ehtinyt siivoamaan 🙂

Tämä tilanne on saanut ajattelemaan asioita ja varsinkin sitä kulunutta sanontaa ”asioilla on tapana järjestyä” Niin niillä on. Vaikka kaikki kaatuu hetkessä niskaan ja tuntuu ettei sieltä paskan pohjalta enää ylös pääse, niin ne vaan asiat järjestyy tavallaan itestään siinä sivussa. Toki niijen järjestymiseen tarvitaan paljon hyväsydämisiä ihmisiä.
Ainoa asia mistä mä itteäni tässä showssa kiitän on se etten lähtenyt pentuja viemään toiselle puolelle suomea. Vaikka se ei luultavasti ois huono vaihtoehto sinänsä ollutkaan, niin jo ajatuksena se etten ois nähnyt pentujen kasvavan ja kehittyvän tuntuu kamalalta. Otin riskin ja onneksi kaikki meni paremmin ku hyvin.

Perjantaina tai maanantaina mennään hakemaan sirut ja samalla otetaan dna-näytteet joista sitten selviää kuka on kenenki isä 🙂

Kiitos ja Anteeksi

http://jofli.wordpress.com/category/ellan-orvot/

Jossun blogista voi lueskella tämän meijän tarinan alkuhetket. Mun pää on ollu aika tyhjä ja välillä lienee ihan liian täysikin tuottamaan minkäänlaista tekstiä.

Edelleenkään Nannin kuolemaa ei pysty käsittämään, välillä sen jopa unohtaa ja on muka kuulevinaan sen ääniä. Välillä taas kaikki tulee niin elävästi mieleen.. Se tilanne ei tuu poistumaan ikinä mun päästä eikä verkkokalvoilta, enkä usko että Tiinankaan joka joutui myös sen yhtä läheltä ku minä kattomaan. Katoin kuolemaa silmiin ja se perkele voitti. Se tuntuu ihan käsittämättömän pahalta, Nanni oli ihan liian nuori poistumaan, kuolema oli aivan turha. Se raukka taisteli viimeseen asti, se yritti mutta se ei riittänyt 😦 Jos jossitellaan vielä niin onneksi en ollu yksin, onneksi paikalla oli myös Tiina. Ja jossitellaan vielä vähän, onneksi ei oltu Tiinan kans kaksin, onneksi paikalla oli myös Tero.
Ei ole olemassa sanoja millä tätä tarinaa kertoo. Tunteet on menneet laidasta laitaan, viha ja kiitollisuus ovat kulkeneet käsi kädessä.
Kiitos ja anteeksi Nanni. Kiitos ja anteeksi Jenna. Kiitos Ella. Kiitos kaikille jotka olette meitä auttaneet, teitä on ollut uskomaton määrä, ootte ihmeellisiä.http://www.facebook.com/photo.php?fbid=10151226665608702&set=a.99408643701.90088.564788701&type=3&theater